Jälkiviisas ilmoittautuu

Onpa hassua olla taas täällä blogin puolella. Edellisestä postauksesta vierähti neljä kuukautta ihan hups vaan - ja vieläkin tuntuu, jos vaikka ajattelen ensi syksyä, että se on jossain yli puolen vuoden päässä. Mutta kesäkuutahan me elellään jo ja paljon on ehtinyt tapahtua - niin paljon enemmän kuin Lontoossa puolen vuoden aikana. En pysty kirjoittamaan postausta siitä, että kannattaisiko sinun lähteä au pairiksi. Osaan ainoastaan kertoa nyt vähän etäisyyttä asioista ottaneena viisaammin omasta kokemuksestani ja ehkä sitä kautta voit miettiä, miten tehdä mahdollisesta omasta au pair kokemuksestasi parempi. Kannattaa kuitenkin huomioida, että eri ihmiset kokevat asiat aina hyvin eri tavoin, eikä minun versioni tapahtumista ja au pairuudesta ylipäänsä ole ainut totuus.

Mulla oli lähtiessä ehkä vähän liian ruusuinen kuva siitä, millaista aupparina oleminen tulisi olemaan: idyllistä perhe-elämää, yhteisöllisyyttä, paljon ihmisten tapaamisia (jotka olisivat kiinnostuneita susta), tapahtumia, menoja. Todellisuudessa perheet, jotka tarvitsevat au pairia, ovat yleensä todella kiireisiä tai heillä on muuten vain voimat loppu, eikä heiltä löydy yhtään enempää energiaa näyttää kaupunkia/tehdä juttuja au pairin kanssa. He yksinkertaisesti tarvitsevat lisää apua taloon. Toki tässäkin löytyy poikkeuksia, mutta yleensä näin. Ja taas - riippuu hyvin paljon ihmisestä miten tällaisen toiminnan kokee. Mä koin sen niin, että elin vierasta arkea, jota en missään vaiheessa tuntenut kovin omakseni. Eikä elämä lasten kanssa voi muutenkaan olla niin paljoa menemistä; lapset tarvitsevat rutiineja. Miten olisin voinut kääntää tämän sitten voimavarakseni? Olen ajatellut jälkeenpäin, että minun ja au pairien yleensä kannattaa ottaa heti alusta alkaen aktiivinen rooli sekä perheessä että omien juttujen kanssa. Kannattaa kuitenkin muistaa olla sensitiivinen perheen tapojen kanssa, mutta uskaltaa myös rohkeasti puhua omista odotuksistaan. Vaikeeta, tiedän... Ja niistä omista jutuista - mä ajattelin juuri Lontooseen muutettuani, etten halua kokea kaikkea heti "ettei kaikki oo sit heti nähty." No, lopussa tajusin, etten kerkeä näkemään kaikkea mitä haluaisin. Jos olisin alussa vaan rohkeasti mennyt ja kokenut juttuja, niin niiden kokemusten kautta olisi voinut aueta enemmän ovia. Ymmärrettävää on kuitenkin myös, ettei resursseja "kaiken kokemiselle" ole - tärkeimpinä mainitakseni raha, aika ja jaksaminen. Eikä museoissa ja kahviloissakaan käynti ole enää niin hienoa, jos sitä pitäisi tehdä täysipäiväisesti.

Sitten ihmisten tapaamisesta... Mulla kaikki energia meni siihen, että jaksoin nousta aamulla töihin ja olla edes jollakin tavalla pirteä, vaikka todellisuudessa perheen ja ystävien luolta pois oleminen (ja tämän lisäksi vielä kulttuurishokki) oli tehnyt mut todella masentuneeksi ja väsyneeksi. Eikä tukea hostperheeltäkään tähän kauheasti löytynyt. Pystyin ehkä näkemään jonkin verran ihmisiä, mutta en todellakaan koe olleeni oma itseni. En pystynyt antamaan kaikkea itsestäni ja tätä kautta en voinut saada kaikkea iloa irti au pair kokemuksestani. On helppo jälkeenpäin sanoa, että olisit vain mennyt ja ollut rohkeampi ja ollut iloisempi ja niin edelleen ja niin edelleen. Mutta mä ihan oikeasti annoin kaiken mihin mä pystyin siellä ollessani. En osaa sanoa, miten olisin voinut välttyä tuolta tunteelta. Ainakin opin itsestäni sen, että tarvitsen läheisiä ihmissuhteita elämääni - ilman niitä en pysty elämään täysillä. Mua harmittaa vähän se, etten pystynyt antamaan mun hostlapsille parasta itsestäni, kun ajatukset olivat usein jossain aivan muualla. Jos olet lähdössä au pairiksi, niin kannattaa ottaa todella tosissaan perheen valitseminen eikä vain tyytyä ensimmäiseen vaihtoehtoon. Jos perheen arvomaailmat poikkeavat yhtään omistasi, niin pahimmassa tapauksessa et saa tarvitsemaasi henkistä tukea. Au pair asuu isäntäperheen luona ja jos et pysty olemaan kotonasi kuin kotonasi, niin kokemuksesta voi tulla todella rankka.
Mainitsin alussa, että tässä on nyt tapahtunut todella paljon enemmän kuin Lontoossa puolen vuoden aikana. Yksi niistä asioista, jotka vaikuttivat mun kokemukseni vaikeuteen oli tavoitteiden puuttuminen. Tai mulla oli vain yksi päämäärä - päästä kotiin. En tiedä teinkö kokemuksestani itse vaikean sillä, etten halunnut kiintyä mihinkään, mikä pitäisi pian jättää taakse vai onko au pairin todella vaikea löytää mitään kiinnittymispaikkaa. Ehkä vähän molempia. Ei ole koulua, ei harrastuksia ellei niiden pariin itse aktiivisesti yritä pyrkiä, eikä mitään muutakaan päämäärää, koska kaikki loppuu kuitenkin niin nopeasti ja töissä on niin kiinni. Jokainen päivä tuntui vain samanlaiselta selviytymistaistelulta, vaikka täytyy myötää, että ulos lähteminen kavereiden kanssa sai usein unohtamaan pahan olon. Mun tanssiopiston vanhaa kevätnäytösteemaa lainaten, olen aika "jalat maassa, pää pilvissä" - tyyppi: osaan ottaa tosiasiat aika hyvin huomioon enkä masennu pienistä, mutta odotan elämältä tosi paljon ja olen ihan älytön unelmoija. Tulevaisuuden mahdollisuudet tuntui olevan todella kaukana ja tavoittamattomissa Lontoossa ollessa, koska koin eteneväni vain täällä Suomen maalla, täällä kun haluan tulevaisuudessa kuitenkin asua. Au pairiksi lähteminen oli myös aika radikaali kontrasti verrattuna mun elämään vuosi takaperin. Olin koko ajan menossa: esityksiä, ihmisten tapaamisia, proggiksia, koulua... Yhtäkkiä ei ollut mitään muuta kuin vieras kaupunki ja vieraat ihmiset ja sitten piti vain selviytyä.
Vaikka oon keskittynyt tässä postauksessa kertomaan paljon niistä aupairuuden varjopuolista, niin tottakai kaikessa on jotain hyvää. Oon tavannut Lontoossa paljon ihania ihmisiä ja todennut ihmisten hyvyyden, kun esimerkiksi jäin vaille perhettä vieraassa maassa. Kieli on kehittynyt (tosin nopeasti se on taas mennyt ruosteeseen, kun sitä ei ole käyttänyt heh...)  Lontoossa on paljon mahdollisuuksia, jos vain olet itse aktiivinen: mulla on paljon lämpimiä muistoja Lontoo seikkailuista kavereiden kanssa ja on ihan mieletöntä katsoa jotain kuvia, että "wau mä oon ihan oikeasti ollut tuolla ja kokenut tuon kaiken." Ja tärkeimpänä oon oppinut todella paljon itsestäni, mun maailmankuvani on avartunut ja oon oppinut arvostamaan tosi paljon Suomea. En siis halua sanoa kenellekään, että au pairina oleminen on kauheaa, älkää lähtekö. Ottakaa kuitenkin huomioon nämä kertomani asiat ja olkaa: 

1. aktiivisia ja rohkeita
2. omia itsejännä ja puhukaa rohkeasti ja rehellisesti omista odotuksistanne
3. sensitiivisiä, myös omille tunteillenne. On ihan ok tulla takaisin kotiin tai vaihtaa perhettä<3 elät elämääsi vain itseäsi varten: ei ole järkeä käyttää sitä murehtimiseen

Kaiken järjen vastaisesti olen pohtinut, että josko sitä lähtisi au pairiksi vielä uudestaan. Saisin hyvän maun suuhun tästä koko au pair hommasta. Muutaman asian tekisin kuitenkin toisin: lähtisin vain, jos löytäisin perheen joka tuntuu ymmärtävän minua ja minä heidän arvomaailmaansa. Valitsisin myös kohteeksi jonkun pienemmän paikan (Lontoossa kukaan ei huomaa yhtä suomalaista uutta tyttöä) ja myös kulttuuriltaan erilaisemman paikan - Englanti tuntui vähän siltä, kuin olisi kotona, mutta kuitenkin kaukana kaikista rakkaista. Noh, aina saa unelmoida ja ehkä olen tämän ensimmäisen kokemuksen jälkeen vähän viisaampi sen suhteen, että miten toimia ja viihtyä. Kaikki on vähän auki ja mahdollisuuksia on paljon... Elämä on ihanaa just nyt.

Hengissä ja parempivointisempana kuin pitkään aikaan!

Palasin koto-Suomeen päälle viikko sitten - yllättämällä porukat neljä päivää ennen heille kertomaani "paluupäivää". Yllätys onnistui oikein hyvin ja olin todella helpottunut kotiin (vaikkakin uuteen sellaiseen) päästyäni, mutta olo oli vähän masentunut ensimmäisten päivien ajan. Äiti totesi, että johtuu niin monista muutoksista ja taisi olla oikeassa, sillä nyt mulla on parempi olo kuin aikoihin. Oon saanut paljon kyselyitä kavereilta sun muilta, että oonko mä täällä nyt jäädäkseni vaiko vielä lähdössä takas Lontooseen. Toki asiaa saattaa hämmentää se, etten ilmottanut somessa kenellekään paluustani tai että olin kuusi viikkoa sitten Suomessa kolmen viikon ajan... Noh, täällä olen ja pysyn, ja hyvä näin. Päällimmäiset fiilikset mun au pair ajastani ovat positiiviset, mutta kyllä se ulkomailla yksin asuminen oli mulle sen verran rankkaa, etten pidempään olisi pystynyt poissa olemaan.

Aioin toteuttaa blogissa vielä muutamia aihepostauksia mm. yleisesti siitä millaista on olla au pair. Saa heittää ehdotuksia tai toiveita, jos haluatte mun kirjottavan jostain tietystä asiasta! Nyt täällä Suomessa uudet tuulet puhaltaa ja tosi nopeasti on alkanut asiat selkiytymään. Toki mulla oli jo Lontoossa aikaa miettiä, että mitä tekisi tässä kevään/kesän aikana. Oon käynyt jo yhdessä haastattelussa kesätöitä varten, menossa vanhalle lukiolle puhumaan aupairuudesta, tekemään sijaisuuksia kunnan päiväkoteihin (jos on tarvetta) ja ennen pääsykokeisiin valmistautumista kerkeen tekee vielä viikonloppureissun Viroon Amandan kanssa. Oon tosi innoissani, että oon taas saanut vauhtia liianeilla hyppimiseen, jos tätä mielikuvaa käyttäisin vielä uudelleen!

Lontoo-aika on vielä niin lähellä historiassa, etten osaa kirjottaa siitä enempää toistamatta itseäni. Siksipä pikapäivitys hengissä olemisestani ja palaillaan. :-)

Lähtöfiiliksissä

Musta on aika pelottavaa, että mun edellinen postaus on kirjoitettu Englantiin takaisin paluusta ja tämä postaus parin viikon päässä häämöttävästä Suomeen paluusta. Tiesin kyllä, että aikaa ei ole tässä paljoa, mutta nyt ajateltuna se on mennyt odotettuakin nopeammin. En kiellä, ettenkö Englantiin takaisin tulon jälkeen olisi eräänäkin päivänä laskenut päiviä kotiin paluuseen. Mun olo on edelleen todella hämmentynyt - tuntuu, kuin olisin ollut täällä tosi pitkään (niinhän mä kyllä oonkin, jos joululomaa ei lasketa), mutta en osaa Suomeenkaan menoa enää odottaa samalla innolla kuin ennen joulua, koska tajuan juuri käyneeni siellä. Voisinpa melkein sanoa mulle iskeneen jonkin sortin lähtökriisi. Ehkä kuitenkin tämä lähtökriisiksi kutsuma oloni on ihan hyvä merkki. Oon herännyt näkemään Lontoossa asioita, joita en ole vielä nähnyt. Oikeestaan mä suorastaan rakastuin Lontooseen kaupunkina vasta viikko sitten. Torstaina istuttiin Tarun viimeistä iltaa ravintolassa ja puhuttiin tästä kokemuksesta. Olin juuri aiemmin päivällä lukenut Selman (click) postauksen ja sisäistänyt jotenkin tän kauniin ajatuksen, että elämä on kuin liaaneilla hyppelemistä. Sovelsin sitä omaan kokemukseeni näin: hyppäsin vähän liian pitkälle kaikilla voimillani ja siksi täällä olo on ollut aika pysähtynyt ja voimia keräilevä. Ajoittain oon myös joutunut oikein toden teolla miettimään, että mihis suuntaan mä tästä pääsen hyppäämään, että saan elämän taas kulkemaan. Nyt mun pitäis vähän ottaa vauhtia, että selviän viikon päässä häämöttävistä kokeista ja sitten alkaakin kotiin lähtö olemaan aivan käsillä. Huomisen ajattelin kuitenkin vielä nautiskella Lontoosta ja käydä katsomassa millainen paikka Madame Tussaunds on. :-)

Loman jälkeiset fiilungit...

...ovat hieman hämmentyneet. Koko reissu oli niiiiin ihana (lukuunottamatta matkalaukun hukkumista, jonka kyllä onneksi sain takaisin. Sekä flunssaa, joka kesti noin kaksi viikkoa.) Ennen Suomeen lähtöä mun kalenteri näytti vähän siltä, kun koko loma tulisi olemaan yhtä juoksemista. Paljonhan mä teinkin, mutta nautin täysin sieluin "kiireestä" ja kaikkien ihanien näkemisestä. Suomessa automatkalla lentokentältä kotiin olo oli kuin en olisi koskaan lähtenytkään ja sama fiilis säilyi oikeastaan koko loman läpi. En tiedä oliko kolme viikkoa kotona liian pitkä aika, mutta pian musta alkoi tuntua etten halua palata tänne enää ollenkaan. Mulla on kuitenkin kallista kielikoulua vielä muutama viikko jäljellä ja kokeetkin helmikuun alussa. Matkalla Heathrown lentokentältä hosteille kattelin ikkunasta ulos ja tunsin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan innostusta täällä olemisesta. Päätin, että aion ottaa kaiken ilon irti vielä kun voin. Lapset otti mut ihanasti vastaan ja sainkin kuulla useaan otteeseen: "I missed you. I bet you've missed me." Tiistaina, syntymäpäivänäni, sanoisinko, menin vähäsen takapakkia "alkuinnostuksen" kanssa. Luin onnentoivotuksia kavereilta sekä perheenjäseniltä ja tunsin oloni tosi yksinäiseksi. Tunsin sen saman ajatusjatkumon (paha olla --> yksinäisyys --> kotiin) tunkeutuvan mieleen. Se pysähtyi samantien tullessani tietoiseksi matkustusosiosta, sillä juurihan matkustin takaisin tänne. Nyt en osaa sanoa mistään sen enempää mitään, mutta lennot on varattu kotiin helmikuun puoleen väliin - ja se on aivan pian. Nyt mä koitan vähän elää. T. 20v (Pitäisköhän tässä ikäkriiseillä?)

Fiilikset päivä ennen kotiin paluuta

Vaikka tämä viikko onkin tuntunut menevän ihan tuskallisen hitaasti kotiinpaluuta odotellessa, niin koko syksy (16 viikkoa!!) on hujahtanut ohi ihan hetkessä. Sanoisin, että mun fiilikset nyt on aika samanlaiset kuin tänne tultaessa: kotiin meneminen on aivan ihana ajatus, mutten tajua sitä realistisesti. Mulla ei ole (kovin) malttamatonta oloa, mutta eiköhän se kaikki valkene taas lentokoneessa. Nyt kun katson taaksepäin kaikkea, mitä on tapahtunut ja mitä oon tajunnut elämästä yleensäkin, niin tuntuu tosi epärealistiselta. Oon tosiaan lähtenyt tälle matkalle aivan yksin ja rakentanut kaiken täällä itse. Ja nyt on mun mielestä aivan oikea aika lähteä kotiin näkemään rakkaita ja keräämään voimia alkutalven aupparointiin. Jos oisin luovuttanut tämän leikin kesken - sanotaan, että lähtenyt kotiin vaikka puolessa välissä - niin mun tarve lähteä kotiin olisi ollut joku aivan muu. Viikkoja sitten kotiin lähteminen tuntui hyvältä ajatukselta, koska halusin ns. turvaan. Sinne, missä ei tarvinnut tsempata ja kamppailla yksinäisyyden/itsenäisyyden kanssa. Mutta nyt oon selättänyt sen kaiken aivan omin voimin (tietysti kaikkien tärkeiden tuella) ja voin sanoa, että en ole jättänyt leikkiä kesken. Uskon, että kotona käymisestä saan aivan uudenlaiset energiat ja onneksi tätä matkaa on vielä siitä syystä vähän jäljellä. Pian nähdään!

Kingston upon Hull & York

Lähdin lauantaina aamulla aikasin kohti London King's Crossin juna-asemaa, josta mulla lähti juna kohti Hullia. Vietin viikonlopun Millan luona ja vaikkei tehtykään mitään ihmeellisempää, niin oli tosi kivaa vaihtelua käydä jossain muuallakin kuin Lontoossa. Käytiin lauantai-illalla leffassa kattomassa Christmas with Coopers ja myöhemmin katottiin vielä Putous Millalla. Ja syötiin niin epäterveellisesti, että ai että. Sunnuntaina lähettiin käymään Yorkissa ja vaikka sää näytti huonolta lähtiessä, niin tunnin ajamisen jälkeen perillä ei enää satanut. York oli täynnä ihmisiä ja katukuorojen siivittämää joulumieltä. Joulutunnelmasta huolimatta me suunnattiin Jorvikkiin eli opiskelemaan Viikingeistä, jotka aikoinaan asui Yorkissa. Kuljettiin sellaisella "kummitusjunalla" pieni reitti sisäänrakennetussa "viikinkimaassa" ja kuunneltiin samalla selostusta. Mä tykkäsin siitä tosi paljon, vaikka etenkin viikinkienkusta en saanut selvää sanaakaan. Illalla leivottiin tähtitorttuja, juotiin glögiä ja katottiin linnan juhlia ennen kuin mun juna lähti takasin Lontooseen päin. Ei ihme, että viikonlopun jäljiltä on tosi levännyt olo (vaikka yöunetkin olivatkin vaan sen 6h) kun on saanut puhua aikalailla koko viikonlopun suomea ja muutenkin tuntea olonsa kotoisaksi. Ei kuitenkaan, kun viikko enää vaan, niin olenkin jo kotona!!

10 päivää kotiin

Mä en voi ymmärtää, miten nää viikot vierii menemään niin nopeeta vauhtia? Mulla on vähän ristiriitainen olo täällä olemisesta. Oon tosi kiitollinen, että sain koskaan mahdollisuuden kokea tän. En koskaan antaisi pois sitä kaikkea kasvamista ja oppimista, mikä täällä on tapahtunut. Silti tuntuu, etten oo ollut tarpeeksi aktiivinen täällä ollessa - sitä ei auttanut sen faktan tajuaminen, että joulun jälkeen takas tultaessani jäljellä on enää muutama viikko. Pelkään, että täältä lähtiessä nämä kuukaudet tuntuvat enää vain unelta.

Oon yrittänyt tehdä mahdollimman paljon vapaa-ajalla - samalla kuitenkin nauttinut tästä kiireettömästä ja stressittömästä elämästä. Ja siihen osana kuuluu, etten stressaa joidenkin tiettyjen paikkojen näkemisestä. Lontoossa asuminen on mahdollisuus mennä ja kokea paljon asioita, mutta samalla vaarana on jäädä kotiin lojumaan ja tuntea olonsa hyvin yksinäiseksi. Kukaan ei tule patistelemaan ulos.

Mulle tää vuosi on ennen kaikkea antanut paljon perspektiiviä elämään. Mulla ei oo koskaan ollut sellaista oloa, että "haluan pois Suomesta/haluan ulkomaille" - mutta täällä oon sopivasti määrin kiinnostunut matkustelusta, kuitenkin tietäen että haluan elämäni asua Suomessa. Musta on ihanaa nähdä, kuinka samanlaisia ihmiset ympäri maailmaa loppupeleissä ovat ja miten käyttäytyminen eroaa kulttuurista opittujen normien vuoksi. Tunnen nykyään suurempaa yhteenkuuluvuutta koko maailman kanssa. Ja unohtamatta tietenkään englannin kielen kehitystä ja itsevarmuutta kohdata ihmisiä.

Oon muuten törmännyt tositosi usein suomalaisiin täällä ja oonkin ollut ihan vakuuttunut siitä, että universumi yrittää viestiä mulle jotain. Emilia on vaan nauranut Lontoon olevan suosittu turistikaupunki, mutta mä törmään suomalaisiin ihan oikeasti kaikkialla - jopa mun kodin vieressä (just eilen hostisän kanssa puhuttiin, että tämä Lontoon alue on poikkeuksellisen täynnä perienkkulaisia) hyppäsi samalla pysäkillä bussista pois suomalainen perhe sunnuntai-iltana. Oon yli puolille mun törmäämistä suomalaisista aina mennyt höpöttämään jotain, joten odotan innolla Suomeen palaamista ja vielä hieman sosiaalisempaa itseäni kohtaamassa suomalaisia. Heh.

Missäköhän ovat kaikki ne päivät "42 päivää Suomeen" ja "10 päivää Suomeen" välissä?